torstai 5. huhtikuuta 2018

uuden aiheen kimpussa?

Yhä useampi suomalainen haluaa korjata sukupuoltaan, kertoo Iltalehti. Ja kun useampi haluaa, niin varmaan näihin prosesseihin sitten myös lähdetään.

Siitä taas seuraa, että aikanaan yhä useampi suomalainen joutuu korjaamaan sukupuoltaan takaisin päin, kuten Sametti on päättänyt tehdä. Puhutaan siis detransitiosta. Nainen korjaa sukupuolta mieheksi ja sitten takaisin naiseksi.

En oikein tiedä, miksi olen alkanut seurata  sukupuolenkorjausrumbaa, joka koko läntisessä maailmassa tuntuu olevan meneillään. Pistää miettimään, että mistä se oikein kertoo, että niin iso osa väestöstä pohtii sukupuoltaan ja löytää elämäntehtävänsä sukupuolen korjaamisesta, joko siitä että korjaa omaansa, tai siitä, että taistelee muiden oikeudesta korjata sukupuoltaan.

Joskus ennen vanhaan taisteltiin nälänhätää vastaan, maailmanrauhan puolesta, nyt oikeudesta valita sukupuoli.

Kummallisinta on, että puhutaan sukupuolen korjaamisesta, vaikka lienee selvää, ettei nykyteknologialla miehestä pystytä tekemään vielä naista, eikä naisesta miestä. Ehkä kaikki haluavat olla nyt niitä muita.

Nyt on alkanut ilmestyä kirjoja, joiden päähenkilö korjaa sukupuoltaan, ja uusi parempi elämä odottaa, kun ulkoinen sukupuoli on korjattu vastaamaan sisäistä kokemusta. On myös ilmestynyt ainakin yksi terapiaromaani siitä miltä tuntuu, kun oma puoliso korjaa sukupuoltaan, ja puoliso näin ollen katoaa, vähän kuin kuolee. Joko aika olisi kypsä sille, että romaanin päähenkilö korjaa sukupuolensa, katuu ja korjaa sen takaisin?

Tai entä sille, että päähenkilö saa transdiagnoosin, mutta viime hetkessä päättää, ettei lähde korjausprosessiin, vaan päättääkin hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Tällaisenkin ihmisen tunnen.

Jaa, enpä tajunnut aloittaessani tätä blogipostausta, että ehkä tässä on uuden romaanin aihe.

Share/Bookmark

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Muistamisesta

Mietin muistamisen merkitystä. Nykyaika tuntuu olevan jollakin tavalla sodassa muistamista vastaan. Kouluissa puhutaan, että halutaan luopua pänttäämisestä, pintapuolisesta ulkoa oppimisesta, vaikka ihmiskunta on sen varassa siirtänyt elintärkeitä tietoja tuleville sukupolville. Yksilö ehkä pärjää ilman muistamista, kun asiat voi aina tarkistaa googlesta, mutta miten käy yhteisön, joka ei enää halua muistaa. 
Muistaminen on myös poliittista. Mitä muistetaan ja muistellaan, mitkä asiat päätetään unohtaa. Voittajat kirjoittavat historian, mutta mikä on hävinneen osapuolen historia. Onko heillä oikeus siihen? 
Muistamisen rappioon tuntuu liittyvän kulttuurissamme sekin, ettei iäkkäiden ihmisten näkökulmasta olla kiinnostuneita, jos se on ristiriidassa nykyajan muodikkaiden näkemysten kanssa. Vanhat ihmiset edustavat menneisyyttä, ja se jo sinällään on riittävä argumentti jonka nojalla heidät voidaan jättää huomiotta, koska kysymys on turhasta narinasta. 
Mutta on oikeastaan vain uskonasia ajatella, että nykyhetki edustaa yhteiskunnan kehityksen huippua. Ehkä jotkin asiat ovat tosiaan olleet menneisyydessä paremmin ja sieltä voitaisiin oppia jotakin. Edistysusko, joka edelleen innoittaa tämän hetken eliittiä kuitenkin estää näkemästä, että nykyhetki merkitseekin kehityksessämme aikamoista taantumaa.


Share/Bookmark

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Julkisuusrumba

Turun sanomat 28.1.2018
Jos ketä kiinnostaa, niin Turun sanomista pystyy lukemaan tämän jutun, mutta pistän tänne vähän kuin todisteeksi, että jotain on saatu aikaiseksi. 


Share/Bookmark