keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Nerokas kirjailija ryösti ajatukset

Sain luettua Siri Hustvedin Amerikkalaisen elegian. Kirjassa sisarukset, Erik ja Inga alkavat isänsä kuoltua selvitellä joitakin perheensä elämään liittyviä salaisuuksia. Romaanin juoni kuulostaisi selostettuna saippuaoopperalta, mutta kaipa sitä pidetään vakavasti otettavana kaunokirjallisuutena.

Romaanissa on juonteena nerokas, kuuluisa mieskirjailija. Tarinassa jo vainaa, mutta kumminkin. Aloin miettiä, kuinka moni kaunokirjojen lukija alkaa haaveilla kirjojen kirjoittamisesta ja kirjailijan ammatista luettuaan pinon tällaisia kirjoja? Nerokas kuuluisa kirjailija, jonka elämässä sattuu ja tapahtuu on nimittäin aika yleinen teema kaunokirjoissa. Ja monet selvästikin uskovat olevansa itsekin kirjoittajina neroja, kunhan vain saisivat sen ensimmäisen tuotoksensa valmiiksi, ja julki.

Pidän tällaista kirjailijakuviota aika sisäsiittoisena romaanin aiheena, mutta olen kokeillut aihetta itsekin. En kuitenkaan kyennyt kirjoittamaan kirjaa nerokkaasta, palvotusta kirjailijasta. Kirjassani Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin, wannabekirjailija Selma joutuu katkerasti huomaamaan, että huonojenkin kirjojen kirjoittaminen on älyttömän vaikeaa.

Mitä kirjojen hyvyyteen ja huonouteen tulee, olen päätynyt ajattelemaan, että se ei ole mikään kirjan sisäinen ominaisuus. Kysymys ei ole siitä onko kirja kirjoitettu hyvin vai huonosti. Kysymys on siitä miten kirja ns. resonoi ajassa. Siis mihin kirjaan keskeisessä asemassa olevat henkilöt kulloinkin haluavat tarttua, ja tehdä ilmiön.

Resonointia voidaan mitata lyhyellä tai pitemmällä aikavälillä. Kirja joka on tänään järisyttävän puhuttu, voi viisi vuotta myöhemmin olla unohduksissa. Periaatteessa voisi olla myös toisin päin, mutta sitähän ei nykyään kai juuri koskaan tapahdu, koska se vaatisi toimittajilta ja muilta oma-aloitteisuutta, itsenäisyyttä jne.

Miten moni kirja mahtaa oikeasti elää vuodesta toiseen, muuten kuin osana koulujen ja yliopiston kirjallisuusarvosanojen pakkolukulistoja?

Olen sanonut tämän varmasti ennenkin, mutta minulta on aika tarkkaan kulunut pois kaikki kirjailijan ammattiin liittyvä gloria. Vaikea sanoa palaisiko se, jos yhtäkkiä tapahtuisi ihme, ja saisin jonkin ihmeellisen kunniamaininnan jostain tuutista.

Share/Bookmark

12 kommenttia:

  1. Täyttä asiaa.

    Kirja joka jotenkin resonoi, monissa lukijoissa vieläpä, ja yllättää jopa kirjailijankin, siinä on jotakin sellaista mikä pitää sen elossa varmaan pidempäänkin. Luin juuri sellaisen "yllätyskirjan", lukijoiden suosikkikirjan, eikä sitä varmaankaan oteta ihan hevillä yliopiston lukulistalle.

    On olemassa jotain universaalia, ja jos kirjaija onnistuu ujuttamaan sen jotenkin kirjaansa, niin kirja saa taatusti lukijoita. Eikä se ole helppoa.

    Aivan taatusti mainetta ja kunniaa ja huomiota saa huomattavasti helpommilla keinoilla kuin kirjoittamalla kirjoja. Tai ylipäätään kirjoittamalla, joka on täysin järjetöntä puuhaa.

    Mutta mitä luulet, jos sinä saisit jonkun kunniamainninan tai suurehkon rahapalkinnon, minkälaisia monenlaisia vaikutuksia sillä olisi kirjailijuuteesi?

    VastaaPoista
  2. Luulen, että siitä tulisi uudenlaisia paineita, yhtä pahoja kuin nämä nykyiset. Tiedän joitakin kollegoja, jotka ovat sortuneet huomionosoituksiin. Ja toisia jotka ovat sortuneet niiden puutteeseen. Vaikea arvata, mitä itselle tapahtuisi.

    VastaaPoista
  3. Useimmat kirjat ovat nykypäivänä sesonkituotteita siinä kuin joku muukin tavara, niillä on aikansa, joka on vuosi ilmestymisestä, eipä juuri enempää. Se on mielestäni surullista paitsi kirjoittajalle, niin myös lukijalle: et saa enää "vanhentunutta" tuotetta mistään. Loisto-pokkarit ovat onneksi siirtäneet kirjan kuolemaa vai pitäisikö sanoa elävältä hautaamista.

    Viimeksi alkutalvesta mieleen tuli kirja-alessa, miten nöyryyttävää kirjailijalle varmasti on nähdä parin kolmen vuoden takainen teoksensa = oma lapsensa myynnissä ensiksi kympillä ja kun ei mene kaupaksi, sitten vitosella.

    Silti: kyllä julkaisemisessa on sitä jotakin. Tämä on semmoisen mielipide, joka vasta haveilee julkaisemisesta. Ei tosin kirjailijan ammatista, leipäpuu on muualla, mutta julkaisemisesta eikä vain yhdestä ja ainoasta. Jotain maagista siinä on. Ajattelen näin: jos saat julkaistuksi, olet olemassa. Muuten et ole.

    VastaaPoista
  4. Siperiina, en tiedä onko siinä mitään niin kauhean nöyryyttävää, jos ei kirja mene kaupaksi. Harmi se tietysti on, ja pistää miettimään missä kohtaa tuotantoketjua on tehty ne pahimmat mokat. Minusta tuo ajatus, että jos saa julkaistuksi, on olemassa, ja muuten ei ole, on vähän pelottava. Tunnistan kyllä, että itselläkin on ollut tuollaista ajatusta joskus, mutta olen onnellinen, että enää ei ole.

    VastaaPoista
  5. Kuinkas sattuikin, kun juuri olen päättänyt Kirsti Ellilä-projektini ja viimetteeksi luin mainitsemasi Selman tarinan. Kirja yllätti myönteisesti. Siitä projektista myöhemmin enemmän.

    VastaaPoista
  6. Ai, sinulla on ollut oikein projekti! Olen otettu.

    VastaaPoista
  7. Kirja kirjoittajasta, mielestäni tuo on jokaisen kirjailijan kirjoitettava jossain vaiheessa uraansa. Kirja siitä mitä kirjailijan työ on, se että se on jokaiselle sanansäilälle erilaista, antaa tarinalle aina erilaisia sävyjä.

    Huonontaako kirjailijan mukaanottaminen tarinaa? Ehkä jos omakehu haisee liian voimakkaasti läpi. Kuka on nero? Onkin vaikeampi kysymys. Luulen että se joka jokaisella kirjailijalla on unenkaltaisena aavistuksena, "jos tämä julkaistaisiin saisin mainetta ja kunniaa" ajatus.

    Totta tuossa on mielestäni se, että jos tarinan saisi aivoistaan ulos sellaisena kuin se välähdyksissä esiintyy, voisi tulla nostetuksi neron asemaan. Mutta ikävä kyllä arkisemmin käy niin, että taistelee kirjan valmiiksi vuodessa ja sen sisältö riittää riman ylitykseen, mutta suurta suosiota se ei saavuta.

    Miten pitkä aika tarvittaisiin nerouden ilmituomiseen kirjallisessa muodossa? Luulen että kyse on samasta asiasta, kuin jos mietitään miten paljon työtä vaatii taitoluistelun maailmanmestaruuden voittaminen. Vuosien puurtamista, itkua ja yritystä, hiomista, ja epätoivoa, luovuttamista ja uudelleen yrittämistä, periksiantamattomuutta. Kun tätä kaikkea on tehnyt kymmenkuntavuotta, ilman että aikaa on jäänyt muulle elämälle, voi olla että se kirja, jonka tulee julkaisemaan todellakin ylittää kaikki kynnykset ja jopa ovenpäälliset...

    Kysymys kuuluukin, kuinka moni kirjailija tuntee tuollaista intohimoa työtään kohtaan? Kuinka moni omistautuu täysin ja vain työlleen? Kuinka moni tyytyy luistelemaan piirinmestaruuskisoissa siksi että haluaa tavata poikaystäväänsä ja syödä silloin tällöin roskaruokaa :D

    Elämämme on nähdäkseni hyvin pitkälle valintojemme summa. Me valitsemme tyydymmekö tähän vai kurkottelemmeko korkeammalle. Korkeammalle kurkottaessa panokset kovenevat ja menettämisestä tulee toinen todellisuus. Joko voitat tai häviät.

    VastaaPoista
  8. Tuosta ajan hengestä on tullut kirjoiteltua itsekin joskus, ja kyllä minusta se on yksi ominaisuus kirjailijalla ja muullakin kulttuurituotteella että vainuaa sen kollektiivisen mielentilan ja mikä on juuri nyt se juttu jota kaikki haluaisivat lukea. Toiset taas osuvat siihen vahingossa...

    Joo, onhan aika moni noista hittikirjoista muuten tasoltaan, no, heikohko ja niin saavat taas kriitikot ja snobit syytä motkottaa että kuinka massojen maku on niin kauhean huono, ja kyllä ne myös katoavat yleisestä tietoisuudesta aika nopeasti (mitä nyt divarinpitäjät kiroilevat että taas joku tulee tyrkyttämään tuota kymmenen vuoden takaista hittiä), mutta on se silti minusta oma meriittinsä että onnistuu osumaan siihen ajan henkeen.
    Tietty on sitten myös kirjoja joissa periaatteessa olisi ollut ominaisuudet menestyä mutta jotka mystyisesti eivät niin tee. Ja sitten ne slow burnerit jotka eivät koskaan saavuta suurta suosiota mutta keräävät tasaisesti vuodesta toiseen pienen joukon uusia innokkaita lukijoita (tai keräisivät jos kirjakauppojen rytmi ei olisi niin lyhytjänteinen että kiinnostavia kirjoja löytääkseen pitää käyttää divareita ja kirjastoja).

    Kirjat jotka kertovat kirjailijoista ovat aikamoinen klisee, vielä pahempia taitavat olla kirjat jotka kertovat kirjallisuuden tutkijoista yliopistolla...olen lukenut eräänkin kritiikin, olisiko ollut Gore Vidal, siitä kuinka kirjoittaminen on muuttunut akateemiseksi ja kirjailijat ovat kaikki opiskelleet kirjallisuutta yliopistolla ja perinteistä kirjoita-siitä-mistä-tiedät-periaatetta noudattaen kirjoittavat sitten kirjoja kirjallisuuden opiskelijoiden ja tutkijoiden ja kirjailijoiden elämästä, ja sitten niitä kirjoja lukevat, tutkivat ja opettavat kirjallisuuden opiskelijat ja tutkijat ja kirjailijat, joille muodostuu kasvavasti vääristyvä käsitys siitä mitä kirjallisuus on, mitä teemoja saa käsitellä ja miten...

    Mainitsen tässä yhteydessä että Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin oli virkistävä kokemus, kuuluu kirjailijaromaanikliseeseen mutta erottautuu edukseen.

    VastaaPoista
  9. Hdcanis, kiitoksia vaan kauniista maininnastasi Nainen joka jne liittyen. One se tietenkin taito sinänsä, että osaa tarttua johonkin sellaiseen aiheeseen, joka on ilmassa. Toisaalta usein on myös niin, että useampikin tarttuu samaan aiheeseen, mutta vain yksi nostetaan yleiseen tietoisuuteen. Ja sitten on niinkin, että mielestäni kirjallisuuden olisi tärkeä kulkea myös vastavirtaan, nostaa tietoisuuteen asioita joista ihmiset eivät ole kovin tietoisia. Kuvaamasi kierre kirjailijakirjojen ympärillä on osuva. Kyllä se vähän sisäsiittoiseksi touhuksi menee.

    Ja anonyymille, että taiteilijoiden kohdalla on ainakin aikaisemmin ollut tyypillistä, etteivät he saa ymmärrystä omana aikanaan. Ymmärrys tulee myöhemmin, jos tulee. Voi olla, että nykyään kvarttaalitalouden aikana ymmärrys jää kokonaan syntymättä koska olemme liian hektisiä ryhtyäksemme kaivelemaan jotain mikä on tehty kymmenen tai viisikymmentä vuotta sitten.

    VastaaPoista
  10. Olen sanonut tämän täällä jo aiemminkin, mutta sanon vielä: meillä kirjoitetaan ja julkaistaan paljon hyvää suomenkielistä (ja ruotsinkielistä) kirjallisuutta. Paljon sellaista kirjallisuutta josta ei juurikaan näe kirjoitettavan montaakaan riviä valtamedioissa.

    Kaikkien alojen taiteilijoille on tyypillisempää se, ettei suurinta osaa heistä huomata tai huomioida mitenkään erityisesti elinaikanaan tässä maassa. Kirjailijoista meidän pienessä maassamme julkista huomiota saa pieni kourallinen, johtuen jo kielialueemme pienuudesta. Markkinoiden pienuudesta.

    Ja myös suomalaisten aliarvioivasta ja mitätöivästä suhteestaan suomenkieliseen nykykirjallisuuteen. Minua hätkähdytti Elina Hirvosen lausuma Parnassossa, se että suomalaiset kustantajat eivät osaa olla ylpeitä ja rohkeita julkaisemistaan kirjoista Suomen rajojen ulkopuolella. Kustantajat toki kilpailevat keskenään täällä lukijoista, mutta maailmalle, sinne pitäisi mennä kuin Suomi-Ruotsi lätkämatsiin siniristilippuja vimmatusti heiluttaen yhtenä miehenä ja naisena torvet ja pillit soiden, jos nyt urheilumaailmaan pitäisi rinnastaa tätä kirjallisuuden maailmaa, vaikka en sitä mielelläni tee.

    Suomalaiset lukevat maailmankirjallisuutta, ja luultavasti paljon enemmän kuin suomalaista kirjallisuutta luetaan maailmalla. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, paitsi jos se johtaa suomenkielisen kirjallisuuden mitätöimiseen ja halveksumiseen. Ja siihen epäterveeseen kilpailuun ja kilpailuttamiseen suomenkielellä kirjoittavien kesken sekä kustantamoiden kesken.

    VastaaPoista
  11. Hei Kirsti
    Minä sain tänään luetuksi Tuija Lehtisen Nappikaupan naiset kirjan. Kirja on ´minusta Tuijan parhaita kirjoja. Suosittelen lukemaan nappikaupan naiset kirjan.

    VastaaPoista
  12. Hirlii, se on kyllä varmasti totta, että kirjoja ilmestyy paljon ja varmasti kaikki ovat ainakin jonkun mielestä hyviä, koska ei niitä mnuuten olisi julkaistu:-)

    Ahaam hyvä tietää Jukka-Pekka.

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!